Arabialainen sananlasku sanoo: Elämän kolme vaihetta ovat; menneisyys, joka ei koskaan palaa; nykyisyys, joka ei kestä; tulevaisuus, joka on tuntematon. 
Menneet ovat menneitä, todetaan tänä päivänä usein kevyesti olkaa hieman kohauttaen ja todeten: so what? Paenneet menneet ne vasta ovatkin jotain aivan mielikuvitusta kiehtovaa antoisaa ajateltavaa. Niinpä, koska minulla on aikaa antautua ajatuksin siivin lentämään ajassa taaksepäin kuin kolibri ja sukeltaa menneeseen elämään ja antaa historian virran pyörteiden pyöritellä harmaiden aivosolujeni ajatuksien virtaa. Aivoni on ajatellut hiukan saa'a sanella valottaen tai raottaen Pohjanperän mielenkiintoista historiaa. 
Aikojen alussa meren mustat aallot hyökyivät näidenkin maiden yllä. Valtava mannerjäätikkö peitti aluksi Pohjois-Eurooppaa. Elollinen elämä mahdollistui vasta jään sulaessa ja veden väistyessä pikkuhiljaa. Noin 8000 vuotta sitten Juorkuna  niinkuin koko Pohjanperä oli ns. Aneylus-järven lahtea. Ensimmäiset elämisen jäänteet on löydetty pian tämän jälkeen mesoliittiselta eli keskiseltä kivikaudelta. Särkijärvelle ulottuivat meren lahden poukamat, joihin kalastajat myöhemmin pyydyksensä asettivat pyytäen meren viljaa. Ei ollut kalastajilla Kuusamon Uistimia ei Kalakaverin katiskoita ja verkkoja. Jokainen pyyti itsetekemillään tarpeeksi taidokkailla pyydyksillä hylkeitä, lohia, kuhia, kampeloita, siikoja ja silakoita ym. Särkijärven kuivatuksen ja entisöinnin yhteydessä sen ajan historiasta paljastui pieni palanen, mutta hyvin mielenkiintoinen. Oli upeata seisoa kuivuneen veden äärellä ja miettiä maailman menoa mahdottoman kauan sitten. 

Samaa purkkaa on pureskeltu

Kierikistä löytyy kivikautinen rivitalo ja pihkapurkkaa, jossa on purkkaa pureskelleen hampaan jäljet, joita me tuhansien vuosien jälkeen saamme ihmeissämme pällistellä vitriinin lasin takaa. Tässä tulee huvittavana tapauksena mieleen, että hyvä, kun ei pureskella sitä samaa purkkaa. Lapsina mekin pureskelimme pihkapurkkaa. 
Utajärven esihistoriallisella asutuksella ei ole yhteyttä nykypäivän jatkuneeseen historialliseen asutukseen. Ihmisen asuminen Utajärven seuduilla on ollut mahdollista aikaisintaan 5000-6000 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Siihen saakka tämä alue on ollut veden peitossa. Vuosituhansien kuluessa Utajärvi sai hiljalleen myöhemmät piirteensä. Juorkunan ja koko Utajärven vanhin asuinseutu oli Olvasjärven rannalla. Kyllä kivikaudella asuttiin eri puolilla Juorkunan kylää. siitä kertovat maakuntamuseossamme tallessa olevat tarve-esinelöydöt. Tuhansia vuosia siis näilläkin seuduilla on ollut jonkinmoista asutusta ja ihmiselämää, joko lappalaisia tai muita kiertäviä eränkävijöitä ja kalastajia. Juuri lappalaiset ovat antaneet Juorkunalle sen ikivanhan nimen JUOKUNA (ilman r-kirjainta), joka tiettävästi merkitsee tienmutkaa, mutkaa ilmeisesti Kiiminkijoessa. Saamenkielistä perua lienee myös Perjakankosken nimi. Epävarmaa on, oliko näillä seuduilla 1400-luvun lopullakaan vielä muita vakinaisia asukkaita kuin lappalaisia. Joka tapauksessa Utajärvi oli vielä 1500-luvun alussa pääasiallisesti asumatonta seutua, liminkalaisten, muhoslaisten  ja oulunsuulaisten erämaata. 1500-luvulla alkoi tulla savolaisia kaskenpolttajia ja kalamiehiä. Juorkunaa ja Särkijärveä on käsiteltävä 1500-luvun osalta yhdessä, koska näiden seutujen tuolloisten talojen sijaintia on paria poikkeusta lukuun ottamatta mahdoton selvittää lähemmin. 

Verovoudit löysivät Juorkunan

Uuden ajan alkaessa 1500-luvun alussa Ruotsin kuningaskunnassa omaksuttiin länsieurooppalainen virkamiesvaltio eli byrokratia. Kuningas Kustaa Vaasa määräsi 1540 tavallisen rahvaan verollepantavaksi, jolloin kaikki talonpoikaistalot ja niiden veroluvut merkittiin veronkannossa maakirjaan. Vuonna 1548 verovoudit löysivät Juorkunankin silloiset asukkaat. Säilyneistä historiallisissa asiakirjoissa Juorkuna esiintyy nimenomaan kylän nimenä ensi kerran vuonna 1586,jolloin kuuluttiin laajaan Limingan kirkkopitäjään Ruotsin kuningaskunnassa Juhana III:n hallituskaudella. 
Juorkunan kylän varhaisempia vakinaisia asukkaita lienee ollut jo 1548 mainittu Antti Kasainen, josta myöhemmät tiedot viittaavat Hamarinjärven läntisen lahden nimeen Kasalahti. 1550 mainitun Mikko Paanakan muistona on Paanakanmaa. Siellä Mikko ei tietenkään asunut, vaan kyseessä  oli hänen oravimetsänsä tai kaskimaansa. 

Alun kehitys hidasta

Juorkunan ja Särkijärven seudun asutus lisääntyi alkuaikoina hyvin hitaasti. Vielä 1560 oli Juorkunan ja Särkijärven seuduilla maakirjan mukaan vain neljä asukasta ja näistäkin yksi lienee asunut aivan muualla. 1550-luku toi uuden uudisasukkaan Mikko Hakkoisen, joka lienee nimennyt Hakosen. Mikko Hakkoinen ja Matti Hämäläinen muuttivat pian pois. Sensijaan Juho Rausti eli Raustinen ja Juho Jurvainen jäivät Juorkunan ja Särkijärven vakinaisiksi asukkaiksi ja 1560-luvulla näitä tuli useita lisää. Uusia nimiä ilmestyi luetteloihin koko joukko. Niilo Hatsoinen, Olli Jurvainen, Matti Keinäinen ja Heikki Kaupinpoika (Keinälän ja Kaupin talot), Pekka Leinoinen ja Heikki Repoinen sekä Paavo Pietinen, Savosta päin tullut kalastaja metsästäjä sekä kaskiviljelijä (ohra, ruis, nauris). 
Juorkunan ja Särkijärven yhteinen taloluku oli vuonna 1570 jo kymmenen. Vuoden kalaveroluettelo kertoo Marttisjärven ja Timojärven laajamittaisesta kalastuksesta. Tuolloin alkoi tähän päivään jatkunut vakituinen asutus, aluksi perhekunnittain.1585 oli taloja kaikkiaan yhdeksän. Senaikaiset olot olivat epävakaiset ja rauhattomat. Ruotsin ja Venäjän välinen 25-vuotinen sota vuosina 1570-1595, ns. vanha viha, johti seurausilmiönä siihen, että vuosina 1585 ja 1587 vienankarjalaiset vainolaiset tekivät toistuvia hyökkäysretkiä näillekin alueille. 

Suksimiehet yllättivät

Vuonna 1585 sodan liekki leimahti täyteen paloon Utajärvellä. Vuoden 1585 lopulla tapahtui myös Utajärven "Pohjanperällä" pahempi onnettomuus kuin oli osattu aavistaakaan. Täällä oli kai eletty siinä uskossa, että vihollinen ei kovinkaan äkkiä saisi päähänsä hyökätä näitä syrjäisiä erämaakyliä vastaan, kun Liminganpitäjän vauraat pääkylät houkuttelivat sitä Oulujoen varrelle ja sen eteläpuolelle. Mutta karjalaiset tunsivat puolestaan maan hyvin ja arvasivat missä heitä vähiten odotettaisiin. Viidentenä joulupäivänä 1585 Särkijärvelle ja Juorkunaan ilmestyi äkkiarvaamatta iso joukko partaisia suksimiehiä tapparoineen ja keihäineen. Yllätetyt asukkaat koettivat päästä pakoon tai puolustautua epätoivonvimmalla, mutta suksin liikkuvaa vahvaa miestä on paha paeta eikä tappelemisestakaan ollut paljon apua, kun puolustajat olivat hajallaan ja hyökkääjät toimivat järjestyneenä joukkona. Seurauksena oli, mikäli Limingan kirkkoherra ei liioitellut, että Juorkunassa ja Särkijärvellä surmattiin 95 henkeä. Tähän kirkkoherra sanoo kuitenkin lukeneensa nekin, jotka olivat vähän aikaisemmin joutuneet Oulujärvellä karjalaisten vangeiksi. 
Juho ja Heikki Jurvaisen, Paavo Keinäisen, Heikki Kaupinpojan, Heikki ja Pekka Repoisen ja Pekka Raustin talot jäivät 1585 kokonaan autioiksi, tietenkin poroiksi poltettuina. Sen sijaan Olli Jurvaisen, Tuomas Pehkoisen ja kokonaan uuden miehen Juho Heikinpoika Lievoin talot mainitaan vielä vuotta 1586 koskevassa kymmenluettelossa. Vihollinen ei siis ollut löytänyt niitä tai sitten niiden asukkaat olivat päässeet pakoon ja palanneet keväällä viljelemään talojaan. Vuonna 1585 Juorkunassa ja Särkijärvellä säästyneet kolme taloa poltettiin kesällä 1587 tuhkaksi. Vuoden 1590 veroluettelojen mukaan koko Utajärvellä ei ollut enää ainoatakaan asuttua taloa. 

Uusi aloitus kuin tyhjästä

Pitkä vihan kausi päättyi 1595 tehtyyn Täyssinän rauhaan. Paikat jotka ovat saaneet nimensä Ison Vihan ajoilta, ovat Hakosen järvessä Kypärisaari ja Juorkunanjärven Kalamosaari. Uudelleen asuttaminen alkoi koko pitäjässä tämän jälkeen. 1600 ei Juorkunassa ollut vielä yhtään ainoata asukasta. Erämaan eläimet vain hiiviskelivät raunioille ja vesoittuneilla pelloilla. Vuonna 1608 Juorkunan kylässä todettiin olevan 7 asukasta. Näistä nykyisen Lipon isäntä Pekka Lippoinen, myöhemmin Tihisen nimellä käyvän talon perustaja Erkki Tillikka, Määtän ensimmäinen haltija Lauri Piira ja Vesan talon asuttaja olivat maakirjan mukaan kaikki uudistalollisia eivätkä autiotilojen asuttajia, niin kuin Holapan ja Keinäsen talojen isännät olivat. 
1680-luvulta lähtien taloja nousi tiheään tahtiin Juorkunankylään. Ruotsinvallan aikana syntyi kruununtorppia. Maamme tultua itsenäiseksi kruununtorpista ja mäkituvista tuli asutustiloja. 
Tämän jälkeen kylä on pikkuhiljaa kasvanut, vaikka sodat ja katovuodet nälkineen ovatkin vuoteen 1945 saakka olleet liki ainaisina vitsauksina. Suurimman Murroksen ja samalla väestökadon kylän elämään on tehnyt 1960 ja 1970-lukujen yhteiskunnallinen rakennemuutos pakettipeltoineen. Nyt verkostotaloudessa  ja kyläsavotoissa kylätoimikuntineen ja nyt kyläseuroineen etsitään Euroopan unionin syrjäkylänä jatkuvan elämisen keinoja ja mahdollisuuksia.